ARTO MÄÄTTÄ JA KOULUKUNTAEROT
Simo Hankaniemi

Arto Määttä kirjoitti Riista-lehteen 7/2010 ”Kritiikkipalaveri”-palstalle mielipidekirjoituksensa otsikolla ”Aloitteleva jousimetsästäjä ihmettelee – koulukuntaerot”. Ohessa otteita Määtän kirjoituksesta (kursivoidut kohdat) ja kommenttejani niihin. Väliotsikot ovat minun.

Yhdysvalloissa, jousimetsästyksen todellisessa suurmaassa, noin 95% jousimetsästäjistä käyttää nykyaikaisia tähtäimin varustettuja jousia ja pääosa jousista on taljajousia. Vain noin 5% harrastajista on perinnejousella metsästävää porukkaa. Oma jousimetsästysharrastukseni alkoi tänä syksynä ja alusta alkaen oli selvää, että jousi olisi varustettu tähtäimellä ja ainoa kyseeseen tuleva jousimalli olisi taljajousi.

Määttä on löytänyt oman tyylinsä valitsemalla tähtäintaljajousen metsästysvälineeksi, joten onnittelut hänelle tästä. Moni muu ympäri maailmaa on valinnut jotain ihan muuta.

Niin sanottuja perinnejousia on kahta perustyyppiä, joita Määttä ei erikseen mainitse. Lähinnä luonnonmateriaaleista valmistettuja alkuperäisiä jousityyppejä nimitetään usein primitiivijousiksi. Näitä on käytetty ainakin 25 000 vuotta ja ne olivat vallalla lasikuitutekniikan tuloon saakka. Vasta 1950-luvulla USA:ssa kehitetyt lasikuitulaminaattijouset alkoivat syrjäyttää perinteisintä muotokieltä. Nämä paljolti Fred Bearin tuottamat vastakaarijouset puolestaan alkoivat menettää asemia ns. taljajousille, jotka alkoivat yleistyä 1970-luvulla.



Vaihtuvat tyylit

Kuten kuka hyvänsä pikkupoika 1970-1980 -lukujen taitteessa minäkin leikin intiaania ja ammuin jousella. Myöhemmin harrastin vakavammin jousiammuntaa radalla, mutta into hiipui kun metsästys ja tuliaseet tulivat mukaan kuvioihin. Nyt kauriin myötä kiinnostus jouseen metsästysaseena heräsi uudelleen. Tosipuheessa olen kaivannut myös hieman vaihtelua ampumaharrastukseen ja tämän vuoksi jousiammunta alkoi taas kiinnostaa uutena ja haasteellisena lajina.

Määtän henkilöhistoria noudattelee samaa linjaa kuin monien muidenkin niin Amerikassa kuin Euroopassakin. USA:ssa moni on taljajousivaiheen jälkeen siirtynyt eteenpäin, primitiivijouseen. Viimeisen 20 vuoden primitiivijousirenessanssi ei ehkä olisi edes ollut mahdollista ilman taljan ylivaltaa. Moni on huomannut, ettei kaipaa ylenpalttista tekniikkaa.

Tulosta alkoi syntyä jo parissa päivässä kun vanhat opit palautuivat mieleen. Tällä kertaa homma oli vain helpompaa laukaisulaitteen ja parempien tähtäimien myötä. Hetken harjoittelun jälkeen matkaa piti jo pidentää ja luottamus välineisiin ja osumavarmuuteen muotoutuivat sellaisiksi, että välineillä tohtisi jo lähteä jahtiin.

Tähtäintalja laukaisulaitteineen on tosiaan helpompikäyttöinen tavallisessa ammunnassa, joskin hitaampi. Taljojen ja perinteisten ratkaisevin ero ei ole tähtäimissä, kuten Määttä kuvittelee, vaan epäkeskopyörissä, joiden vuoksi taljajousessa on täydessä vedossa vain muutaman kymmenen prosentin vetorasitus vastaavan vahvuiseen normaalijouseen verrattuna. Taljalla voi siten tähdätä pitkään, melkein kuin kiväärillä tai varsijousella.

Urheilulajien kohdalla ei yleensä korosteta niiden helppoutta. Jotakin lajia ryhdytään tavallisesti harrastamaan sen antamien haasteiden tai kiinnostuksen vuoksi. Ei siksi, että se on helpompaa kuin jokin toinen urheilulaji.

Todellisia syitä

Kun olen nyt tarkemmin perehtynyt asiaan, niin en voi kuin ihmetellä sitä paatosta, joka jousimetsästyksen perinnepuolella asian suhteen on käynnissä. Jos menee lukemaan esimerkiksi foorumeilta nuorten metsästäjien kommentointia, niin suurin osa on aloittamassa jousimetsästystä vaistojousella. Selityksiä on moneen lähtöön ja yksi tyypillisimmistä liittyy jousen rajalliseen käyttöetäisyyteen. Tällöin yleensä viitataan siihen, että saalis ei ole tärkeintä. Tämä on mielestäni lähinnä höpötystä ja todellisten syiden peittelyä.

En tiedä, mihin foorumeihin Määttä viittaa. Tämä Kaarle Knuutinpojan Jousiampujien foorumi on perinnejousi-foorumeista vilkkain. Täällä keskustellaan metsästyksestä melko vähän. Metsästys on vain yksi osa koko harrastusta ja ainoastaan osa keskustelijoista metsästää. On myös olemassa Perinnejousimetsästäjäin Liiton foorumi, mikä on melko hiljainen. Muita foorumeita en ole seurannut säännöllisesti, mutta ne vaikuttavat varsin hiljaisilta.

En ole saanut sellaista käsitystä, että nuorisoa ylipäätään metsästys kovin paljon kiinnostaisi, saatikka jousimetsästys. Yleisen käsityksen mukaan metsästysharrastuksen ongelma Suomessa on ukkoutuminen. Monet niistä, jotka aloittavat jousimetsästyksen, aloittavat nimenomaan taljalla, eivät saa koskaan yhtään saalista ja myyvät muutaman vuoden kuluttua välineensä pois.

Jos saalis eli liha on Määtälle tärkein asia metsästyksessä, ihmettelen että hän lainkaan metsästää. Lihaa saa kätevimmin marketin hyllyltä, valmiiksi muoviin käärittynä. On hiukan hassua lähteä nykyaikana hankkimaan lihaa metsästä. Ainakaan se ei ole kustannustehokasta. Vielä hassumpaa on valita lihantekovälineeksi jousi. Saalista saa pienoiskiväärilläkin sata kertaa tehokkaammin.

Metsästyksen syitä on haettava ihan muualta kuin lihapuolelta. Esimerkiksi itselleni metsästys on hyvä tekosyy olla maastossa hengittämässä havun ja savun tuoksua. Metsästys on minulle ”kulttitoimintaa”, jossa välineeksi kelpaa vain lyhyt preeriajousi, koska olen omaksunut sen kulttuurin arvoja. Ei maratoonarillekaan kelpaa polkupyörä maraton-välineeksi, vaikka pyöräily olisi modernimpi ja nopeampi ratkaisu. Jos maratoonari pyrkisi sinnikkäästi lähtöpaikalle pyörän kanssa hän tekisi itsestään naurettavan maraton-kulttuurin silmissä.

Jousen käyttöetäisyys on todellakin rajallinen ja niin sen pitää ollakin. Olen ampunut melkein kaikki primitiivijousella saamani noin 50 eläintä reilusti alle 15 m etäisyydeltä. Eikä se etäisyys ole keskimäärin sen suurempi muillakaan, oli jousimalli mikä hyvänsä.




Liian vähän rahaa

Väittäisin, että yksi suurimmista syistä päätymisessä tähtäimellisen nykyaikaisen jousen sijasta vaistojouseen johtuu nuorison käytettävissä olevasta rahamäärästä tai enemmänkin sen puutteesta. On ilmiselvää, että vaistojouseen nuolineen pääsee käsiksi murto-osalla sitä rahaa, minkä joutuu sijoittamaan hyvään taljajouseen ja sen varusteisiin ja nuoliin. Tätä syytä ei moni kuitenkaan suostu tunnustamaan ja tämän vuoksi selitykseksi kelpuutetaan mieluummin ylevät arvot ja suuret filosofiset päätelmät. Lisäksi historiaharrastajia alkaa löytyä tavallista enemmän kun ostoslistalla on metsästysjousi.

Määttä siis yrittää todistella, että pätevän käsityöläisen käsityö on huomattavasti halvempaa kuin suurteollinen koneellinen sarjatuotanto. Tällaista käsitystä en ole aiemmin tavannut. Jousia on kaikenlaisia ja hintataso vaihtelee laidasta laitaan. Jokainen asiasta kiinnostunut löytää kukkarolleen sopivat välineet, kun on ensin päättänyt, millaisia haluaa. Olemattoman vähän käytettyjä taljajousia saa pikkurahalla ja on perinnejousia, jotka maksavat monia tuhansia euroja.

Taljajousen historia ja olemassaolon perustelu ei taida olla Määtälle tuttu. Taljajousi on tavallaan yritys keksiä varsijousi uudelleen, sillä varsijousessa ei lihaksilla ole lainkaan vetorasitusta tähtäystilanteessa. Varsijousessa on myös asetta pitelevä käsi korvattu varrella, mikä tekee ampumisesta motorisesti yksinkertaisempaa ja vakaampaa. Varsijousi on kuitenkin jo vanha keksintö, se alkoi yleistyä Kiinassa noin 2 500 vuotta sitten. Varsijousen avulla voitiin talonpojista kouluttaa nopeasti ja helposti ampujia hallitsijoiden sotajoukkoihin. Aikaisemmin taistelukentällä juhlivat lähinnä sotavaunuista käsijousella nuolia suihkivat aateliset, joita vastaan rahvaan joukot olivat hyödyttömiä.

Taljajousi syntyi samasta syystä kuin varsijousikin, halusta tehdä jousiammunta helpoksi niille, joille jousiammunta ei ollut elämäntapa. USA:ssa 1900-luvun alkukymmenillä jousimetsästyksen yleistyessä lobbausjärjestöt onnistuivat vähitellen saamaan jouselle erittäin edulliset käyttöehdot. Jousimetsästyskausista tuli huomattavasti pidempiä kuin tuliaseille sallituista kausista. Tällöin oli luonnollista, että lopulta miljoonat halusivat metsästää myös jousella, voidakseen käyttää hyväkseen pitkät kaudet.

Harva tuliasemetsästäjä asettaisi jousen etusijalle, jos valinta olisi pakko tehdä. Mitään syvällistä kiinnostusta jouseen ei metsästäjien enemmistöllä siis ollut, eikä ole, joten avautui valtava markkinarako uudenlaiselle nuolia ampuvalle laitteelle. Taljajousi oli edullinen myös tuottajan kannalta, sillä kaikki osat voitiin valmistaa teollisena sarjatyönä ja sen jälkeen vain koota käsin. Ei tarvittu paljonkaan hidasta käsityötä, eikä kallispalkkaisia erikoismiehiä. Jousesta saatava voitto-osuus siis kasvoi ja jousitehtailu muuttui nyrkkipajatuotannosta varsinaiseksi teollisuudeksi. Muodostui lumipallo-efekti, missä kaikki voittivat ja jousimetsästys paisui nykyisiin mittoihin.

Jos varsijousi olisi ollut sallittu metsästyksessä USA:ssa, käsijousien rinnalla, ei taljajousi olisi luultavasti koskaan päätynyt tuotantolinjoille. Tuliasemetsästäjät olisivat valinneet varsijousen kakkosaseekseen. Tämän vaistoten monet taljajousimetsästäjät suhtautuvat negatiivisesti varsijouseen. Jos se sallittaisiin, niin luultavasti 95 % taljametsästäjistä vaihtaisi aseensa helpompaan. Tilanne palautuisi samanlaiseksi kuin Euroopassa 1400-luvulla, jolloin varsijousi oli yleisin ja suosituin jousiase. Käsijousta käytettiin lähinnä Euroopan reuna-alueilla ja arojen ratsumiesten parissa.

Vaikka Määttä sitä ei ymmärräkään, kaikki eivät halua mitään helpotuksia jousiammuntaan. Se halutaan pitää perinteisen kaltaisena, siis omalla kohdalla. Kaikki eivät myöskään ole kiinnostuneita siitä, kuinka moni harrastaa juuri samaa lajia. Määtän maininta ”historiaharrastajien” lisääntymisestä, kun pitäisi ostaa ”metsästysjousi” on omituinen. Kaikki jouset ovat metsästysjousia, jos niissä on vähintään se vaatimaton hiukan yli 40 paunan voima.

Vajaa jousi

Mielestäni on typerää väittää, että tähtäimellä varustettu jousi olisi jossain määrin vähemmän jousi kuin perinnejousi. Molemmilla jousityypeillä on samat rajoittavat tekijät, muun muassa nuolen lentoaika ja eläimen reagointi jousen ja nuolen ääneen. Molemmilla tulee lisäksi osua metsästettävään kohteeseen, olipa tilanne mikä hyvänsä. Ammuttua laukausta ei saa vedettyä takaisin.

Kenen tekstiä Määttä kritisoi? Kuka on väittänyt ja mitä? Tähtäin ja jousi ovat ensinnäkin aivan eri laitteita. Mikä tahansa jousi voi olla tähtäimetön ja siihen voidaan asentaa tähtäin. Historiallinen ja esihistoriallinen tosiasia kuitenkin on, ettei jousessa ole käytetty tähtäintä kuin 1900-luvun puolivälin tienoilta lähtien. Edes modernin teollisen jousiammunnan isä Fred Bear ei käyttänyt tähtäimiä. En ole myöskään kuullut perinteisestä jousiammuntakilpailusta (ei FITA), jossa saisi käyttää tähtäimiä.

Tähtäimillä varustetun jousen ja tähtäimettömän välinen ero on täsmälleen sama kuin tähtäimettömällä ja tähtäimellisellä kiväärillä. Ei yhtään sen kummempi. Ei tarvitse olla ruudinkeksijä ymmärtääkseen niiden välisen eron osumavarmuudessa. Tämän vuoksi tähtäimetön vaatii enemmän harjoittelua, mutta harjoitusta vaatii myös tähtäimellisen jousen käyttö. On kuitenkin mahdotonta sanoa, mikä määrä harjoitusta on riittävä määrä siihen, että ensimmäinen laukaus vaistovälineillä osuu riittävällä varmuudella metsästettävään riistaan. (…) Ilman tähtäimiä väittäisin, että mukaan tarvitaan vielä aimo annos tuuria. Tämän ei pitäisi mielestäni kuulua metsästykseen.

Tähtäin jousessa ei takaa mitään metsästystilanteessa. Se ei takaa edes sitä, että aloittelija pystyy saamaan aikaan minkäänlaista laukausta, kun edessä on ensimmäistä kertaa paperi- tai muovikuvan sijasta elävä olento. Laukaus voi jäädä kokonaan ampumatta tai se voi mennä minne sattuu, vaikka kyse olisi rata-ammunnan Tiger Woodsista. Tätä on tapahtunut, eikä se ole tuntematonta kivääriampujillekaan. Jotkut ovat jopa pyörtyneet jouduttuaan ensi kertaa vastakkain suurriistaeläimen kanssa, joka olisi pitänyt ampua.

Tähtäin antaa joissakin tilanteissa etua, toisissa haittaa. Onko joku tähtäinampuja muuten koskaan osunut ilmaan heitettyyn aspiriini-tablettiin, kuten muutamilla vaistoampujilla on tapana tehdä näytöksissä?

Olen metsästänyt melko vähän tähtäinampujien kanssa, mutta tällöinkin on tullut nähdyksi tilanteita, missä esim. tähtäintaljalla metsästävä henkilö ampuu useita kertoja peräkkäin ohi fasaanista, joka seisoo paikallaan alle 10 m etäisyydellä. Tähtäinten lyhin matka oli säädetty 20:lle metrille. Erään toisen kerran metsästäjä itse kertoi ampuneensa ohi lymyilevästä fasaanista vain parin kolmen metrin etäisyydeltä, syy oli sama kuin edellä. On nähty myös sekin tilanne, että kymmenhenkisestä seurueesta vain yhdellä on ollut tähtäintalja ja hän on myös ollut ainoa, joka on jäänyt ilman riistaa.

Metsästyksessä on aina mukana annos tuuria, hyvää tai huonoa. Varmoja laakeja jaellaan vain teurastamossa, ei maastossa. Edes tuliaseella ei vältytä epäonnistumisilta, minkä jokainen haulikkometsästäjien sorsastusta seurannut hyvin tietää. On joko tekopyhyyttä tai suoranaista harhaanjohtamista antaa ymmärtää, ettei ”tähtäinjousella” ammuta ohi tai tehdä haavakoita.

Oli ase millainen tahansa, riistaa pitäisi ampua siltä etäisyydeltä, miltä uskoo todennäköisesti osuvansa. Jousimetsästyksen kohdalla ohilaukaus merkitsee usein myös kadonnutta nuolta. Ja nuoli on aina kallis, olipa se ostettu tai itse tehty. Usein ohi ampuva luopuu joko jousimetsästyksestä tai liian pitkistä ampumamatkoista. Huomasin itse aikoinaan, että ampumamatkojen radikaali lyhentäminen lisää saalismäärää ja vähentää nuolihävikkiä.

Tarkkuus ei riitä

Kun puhutaan metsästysjousesta historiallisena jäänteenä, tulisi aina muistaa, että jousi ei ole aikoinaan ollut pienriistan pyyntiä varten. Sillä on tapettu isoa riistaa ja usein taktiikka on ollut useamman metsästäjän osallistumiseen perustuvaa. On siis rei´itetty iso riista kumoon usealla osumalla, osumien laatuun sen tarkemmin katsomatta. Lisävarmuutta on myöhemmin haettu varsijousista ja tätä myöten myös metsästettävä lajikirjo on kasvanut pieniä riistaeläinlajeja päin. Pitkäjousen tarkkuus on siis riittänyt esimerkiksi hirvelle, mutta sama ei päde esimerkiksi jänikseen. Pientä riistaa pyydettiin ansoilla ja jousi oli isoa riistaa ja vihollisia varten.

Määtän maininta siitä, ettei perinnejousta ole aikoinaan käytetty pienriistan pyyntiin on täyttä puppua. Jousella on aina metsästetty kaikenlaista riistaa hiiristä norsuihin. Luonnollisesti myös ansoja on paljon käytetty sekä pienelle että suurelle riistalle. Perinteinen tapa on ollut aloittaa jousimetsästys jo siinä iässä, kun meikäläiset lapset suunnittelevat esikouluun menoa. Ensimmäiset kohteet ovat olleet pikkunisäkkäitä ja pieniä lintuja. Iän mukana ja menestyksen kasvaessa on siirrytty yhä suurempaan riistaan.

Maailman parhailla riistamailla, Pohjois-Amerikan preeriavyöhykkeellä, aikamiehet eivät yleensä pienriistaa ampuneet, sillä miksi tuhlata aikaa ja nuolia kaniineihin, jos voi kaataa jopa 1300-kiloisen biisonin. Monilla muilla alueilla, esim. Kaliforniassa ja Suuren syvänteen seudulla, tilanne oli karumpi ja saalis oli enimmäkseen pientä. Perinnejousella ammutaan pienriistaa edelleenkin, kaikilla asutuilla mantereilla.

Määtän kuvaus ison riistan ”rei´ittämisestä” on lähinnä säälittävä. Kyllä jokainen primitiivi on sen aina tiennyt, että nuoli pitää saada sydämen, keuhkojen ja maksan alueelle, ellei käytetä myrkkynuolta bushmannien tapaan. Juuri tämän osuman varmistamiseksi on aina pyritty mahdollisimman lähelle saalista. Preeriaintiaanit keksivät käyttää hevosta, jolloin voitiin ampua noin metrin etäisyydeltä ja hyvä metsästäjä kaatoi biisonin yhdellä nuolella.

Eskimot ja mahdollisesti eräät muutkin vastaavissa tilanteissa ampuivat kyllä karibuiden vaelluksen aikana sopivassa paikassa väijyen viinen tyhjäksi ohi juoksevaan laumaan mahdollisimman nopeaan tahtiin. Lauman mentyä lähdettiin keräämään saalista ja lopettamaan haavakoita. Tämä oli kuitenkin poikkeuksellista ja varmaankin todettu niissä oloissa parhaaksi menetelmäksi saada paljon saalista minimiajassa. Avoimella tundralla haavakot luultavasti löytyivät varsin hyvin ja aikaa niiden seuraamiseen oli.

Liike-energia ja liikemäärä

Perinnejousiporukan voidaan sanoa aiheuttaneen jossain määrin myös harmia suomalaiselle jousimetsästykselle. Pahimmillaan perinnejousiharrastajien hourailu on saanut aikaan jopa lakeja, joiden mukaan on esim. normitettu käytettäviä nuolenpainoja ja nuolen kärkiä. Hommat perustuvat johonkin ”mooseksenaikaiseen” tutkiskeluun leikkaavan kärjen nuolen läpäisystä, joka ei taas nykyvehkeillä pidä enää kutiaan. Nuolen läpäisy perustuu muuan muassa siihen, että kuinka hyvin terä leikkaa kanavan nuolelle ja paljonko nuolella on vastusta läpäisyssä. Esimerkiksi kolme leikkaavaa terää tekee suuremman haavakanavan kuin kaksi terää ja täten nuolen varrella on vähemmän vastusta. Samaten liukas nuolen pinta jarruttaa nuolta vähemmän kuin esim. puinen pinta ja taas kerran läpäisy paranee. Nuolen paino ei siis ole kaikki kaikessa ja mukana yhtälössä on paljon eri tekijöitä.

Metsästyslaissa ei ole Määtän hourailun mukaisia lakeja. Nuolen tehokkuutta tutkittaessa voidaan painottaa joko liike-energiaa tai liikemäärää. Liike-energia on kappaleen liikkeeseen varastoitunutta energiaa. Se kertoo sen, millä teholla tietty massa liikkuu ilmassa. Liikemäärä on mekaniikassa vektorisuure, joka määritellään kappaleen massan ja nopeuden tulona. Suurella nopeudella ammuttu kevyt nuoli omaa suuren liike-energian. Hitaammin lentävä mutta raskas nuoli taas omaa suuremman liikemäärän. Nopealla nuolella lentorata on laakeampi, joten sillä on helpompi ampua tarkasti kauemmaksi. Raskas nuoli on lyhyemmän etäisyyden nuoli. Molemmat voivat läpäistä yhtä hyvin.

Varma laukaus

Suomessa suurriistaa päästään toivottavasti jo pian metsästämään jousella. Itse olen sitä mieltä, että jousimetsästäjän tulisi kyetä näyttämään sekä itselleen, että muille määrätty varmuus riistalaukauksen suorittamisesta. On muistettava, että esim. peura ja hirvi ovat riistaeläimiä, joiden metsästys on kollektiivista puuhaa ja onnistumiset ja epäonnistumiset koskevat muitakin kuin vain metsästäjää yksilönä.

Totta, vaatimus on kohtuullinen. Pahvi- tai muovikuvan ampuminen ei kuitenkaan ole ”riistalaukaus”. Riistalaukaus ammutaan riistaan. Perinteinen menetelmä on ollut se, että ensin ammutaan elottomiin maaleihin. Sen jälkeen jatketaan ampumalla riistalaukauksia pienimpään riistaan ja siitä kokemuksen karttuessa siirrytään suurempaan. Poika on otettu mukaan suurriistajahtiin siinä vaiheessa, kun hänellä on jo meriittiä pienriistan kohdalla. Menetelmä on siis ollut aivan toisenlainen kuin Määtällä, joka haluaa siirtyä suoraan paperikuvista kauriiseen.

Suurin ”hirvikoetta” vastustava ryhmä löytyy perinnejousipuolelta, jossa jaksetaan jauhaa sitä, että metsästäjän tulee itse asettaa raja sille, mikä on eettisesti perusteltu riistalaukaus. Tämä on yksi näkemys. Samaten voitaisiin sanoa, että kivääripuolella koetta ei tarvita, mutta kokeita valvoneet ovat asiasta eri mieltä - sen verran kehnoa suorittaminen välillä on. Pakollinen kurssituskaan (esim. IBEP) ei ole ratkaisu, sillä Suomi on suuri maa ja kurssien järjestäminen riittävän lähelle metsästäjiä olisi huomattavasti raskaampaa ja vaikeampaa kuin kokeen järjestäminen. Kokeen ei tarvitsisi olla mikään ylitsepääsemättömän vaikea – esim. 20 m / 20 cm, mutta se olisi jo tällaisenaan näyttö siitä, että osumatarkkuus ei ole höpötysten varassa.

En ota kantaa siihen, pitääkö kiväärimetsästäjien ampua hirvikoe. Se ei mielestäni liity mitenkään jousimetsästykseen. Määttä voisi kuitenkin selittää, miksi USA:ssa, tuossa hänen mainitsemassaan ”jousimetsästyksen todellisessa suurmaassa” ei ole tarkkuusampumakokeita jousimetsästäjille? Vain Alaskassa muistaakseni oli jokin vaatimus kanadanhirven ja karhun metsästäjille. Yksi tai kaksi muuta poikkeusta saattaa olla, mutta pääsääntöisesti ampumakokeita ei ole. Fred Bearkin vastusti ampumakoe-ideoita, koska hän tiesi, etteivät ne mittaa tarkkuutta metsästystilanteessa. USA:ssa ja tai monissa muissa maissa on siis pärjätty ilman ampumakoetta, eikä siitä ole seurannut isompia ongelmia.

Ne USA:n osavaltiot, joissa on ampumakoe, haluavat nähdä metsästysnuolen lentävän jousesta tietyn minimietäisyyden, jotta voidaan olla varmoja jousen tehokkuudesta aiottuun tarkoitukseen. Tämä on minusta aivan järkevä vaatimus ja po. etäisyydet eivät ole mitenkään epärealistisia.

Kenenkähän pitäisi Määtän mielestä määritellä eettisesti perusteltu riistalaukaus, ellei sitä tee metsästäjä itse metsästystilanteessa? Metsästäjän on oltava tarpeeksi kypsä tekemään nämä ratkaisut ja tähän auttaa koulutus ja oma kokemus (joka hankitaan ensin pikkuriistan avulla).

Määtän perustelut koulutuksen väheksymiselle tuntuvat tragikoomisilta. Hänen mielestään koulutus voidaan korvata ampumakokeella elottomaan kohteeseen. Jos joku haluaa suorittaa Suomessa IBEP-tutkinnon, niin hän luonnollisesti matkustaa sinne, missä tuo viikonloppukurssi pidetään. Suomessa on toimiva julkinen liikenne ja aika moni omistaa myös auton tai polkupyörän. Teinilapsetkin matkustelevat maata ristiin rastiin rokkifestivaaliensa perässä.

Määtän ehdotus 20 m / 20 cm ei ole kohtuuton, ammun itsekin lyhyellä preeriajousella 4 osumaa 5:stä litran maitopurkkiin tuolta matkalta parhaina päivinäni. Tuo testi ei vain merkitsisi mitään käytännössä, kuten on todettu Fred Bearinkin suulla. Miksi ampua 20 m etäisyydeltä kokeessa, jos haluaa tositilanteessa ampua vain 12-15 m etäisyydeltä? Ja mikä estää tähtäintalja-ampujaa yrittämästä todellisuudessa jo 80 metristä, vaikka kokeessa olisikin ampunut 20 m etäisyydeltä. Lopulta tullaan aina samaan pisteeseen, eli ampujan omaan harkintaan tai sen puutteeseen.

Helppouden ongelma

Jousi ja kivääri eroavat välineinä ainakin sen suhteen, että jousi kiinnostaa paljon valikoituneempaa joukkoa kuin kivääri. Jousi (mikä tahansa jousi) on myös sen verran vaativa, että se karsii pois epäkuranttia ainesta. Mitä vaikeampi jousityyppi, sitä tehokkaammin tämä darwinismi tapahtuu. Tämä näkyy myös väkivaltauutisoinnissa. ”Helpoin jousi” eli teollisesti valmistettu varsijousi on yleisin rikoksissa esiin tuleva jousityyppi. Kakkonen on taljajousi. En tiedä yhtään väkivaltarikosuutista Suomesta, missä olisi käytetty välineenä puista englantilaistyyppistä pitkäjousta tai preeriaintiaanijousta. Näitä perinnejousia on Suomessa kuitenkin muutamia tuhansia.

Määttä on huolissaan perinnejousiampujien selviytymisestä suurriistatilanteissa, mutta entä modernismiin liittyvät riskit? Heitähän olisi kuitenkin yli 90%. Tähtäimet ja helppo pitovaihe saattavat antaa myös vääränlaista ”osumavarmuutta”, mikä johtaa ylipitkiin ampumaetäisyyksiin. Ja riista sitten kantaa kevyet nuolet lööppeihin. Mukaan tullee myös paljon pikametsästäjiä, jotka parin päivän ampumakokemuksen jälkeen tuntevat olevansa valmiita siirtymään muovimaaleista hirviin, vaikka edes räkättirastasta ei ole ammuttu sitä ennen.

Ohjeita perinnejouseen siirtyvälle

Mielestäni oikea tie perinnejouseen on siirtyminen sen pariin harkiten ja kokemuksen kasvaessa. Monen kohdalla tie on valitettavasti se, että perinnejouseen siirrytään muista syistä. Selittelyt ja defenssit ovat vastaavasti tällöin niin vahvoja, että siirtyminen nykyaikaisempiin välineisiin on myöhemmin enää vaikeaa, koska itselle on tehty niin voimakas aivopesu perinnejousen oikeellisuuden suhteen.

Taitaa olla niin, että defenssejä on Arto Määtällä. Hänen on perusteltava itselleen ja muille toistuva uuteen vaihtaminen sen sijaan, että hän olisi jo ajat sitten valinnut persoonaansa parhaiten sopivan tyylin ja pysynyt siinä. Jos Määttä olisi ampunut tähtäintaljalla pikkupojasta saakka hänellä tuskin olisi tarvetta hyökkäillä lehtensä sivuilla perinnejousiampujia vastaan, joita tässä maassa on ollut 10 500 vuoden ajan. Perinnejousiampujat tuskin katoavat mihinkään niin kauan kuin sapiens-laji täällä tallustelee.

Paras tie siirtyä perinnejouseen on omaksua se jo lapsena ja sen jälkeen pysyä siinä. Kokemuksen ja meriitin kasvaessa syvenee myös identiteetti ja oman välineen pitkän historian ja kulttuurin tuntemus. Perinnejousi on aina osa jotakin kulttuuria, se ei ole irrallinen kulutustavara eikä hetkellinen muotioikku. Sen avulla on kaadettu ja luotu lukemattomia imperiumeja, valtioita ja heimoja. Yhä vieläkin maailmassa on ihmisryhmiä, jotka elättävät itseään jousella. Perinnejousi ei nykymaailmassa kuitenkaan ole kaikkien väline, sen ei tarvitse olla, eikä pidäkään olla.

Takaisin ylös